Olen tuhlannut useita päivä elämästäni lukemalla ihmisten elämästä kertovia blogeja. Tätä en kuitenkaan tarkoita väärällä elämällä. Blogien kuvaamat elämät ovat vääriä. Toistuvasti joudun toteamaan kuinka typerästi ja väärin kirjoittaja elääkään. Turhaudun ja suorastaan kärsin.

Miksi? Olen mielestäni avarakatseinen ihminen, paljon jo kokenut itsekin omassa elämässäni pahoja, yhdentekeviä, onnellisia sattumuksia. Elänyt kuin sika kanalassa ja city-erakko Kalliossa. Miksi siis nyt ajattelen ahdasmielisesti? Onko vakiintunut nelkytjarisat perhe-elämä tehnyt minusta suppea-aivoisen poroporvarin?

Olen kauhuissani.

Pakenin ulos. Kävelin ruokatunnilla pitkin ja poikin katuja. Katselin ihmisiä. Déjà vu: kakskytjarisat opiskelija kulkee ympäri kaupunkia ja ihmettelee miten paljon on meitä yksinäisiä. Miksi emme kohtaa, vaikka elokuvateattereiden auloissa ja hiljaisissa kahviloissa tunnistamme toisemme.

Tasapainoni on järkytetty. Mutta kun palaan kotiin, lapset palauttavat sen hetkessä. Perheen kanssa en tunne pahaa oloa enkä ajattele "turhia". Elän ja teen. Tunnen iloa ja onnea -  sekä raivoa ja ärtymystä lasten tempuista. Puoliso on ihana - ja turhan tarkka nipottaja.

Ehkä minun pitää pidättyä lukemasta toisten elämästä kiusallisen yksityiskohtaisia kuvauksia. Jos en halua tehdä töitä, niin netissä löytyy muutakin (turhaa) kuin blogit.