Hesarin uutinen Marko Tikan Terrorin aika -kirjasta toi mieleen hämäriä muistoja lapsuudesta. Etenkin kuva aiheutti oudon kuvottavan tunteen vatsanpohjassa.

Lapsena luin kirjaa nimeltä Sankaripoikia I-II, jossa kuvattiin lyhyissä kertomuksissa vapaussodassa taisteluissa kuolleiden nuorten eli lasten sankarillista toimintaa valkoisen isänmaan puolesta. Muistan kuinka perverssiltä tuntui lukea noita kauheita kertomuksia nuoren elämän surkeasta lopusta. Toisaalta ihaili, toisaalta kauhisteli, kun tajusi todellisuuden kertomusten takana.

Kasvoin perusisänmaallisessa porvarillisessa kodissa, jossa vapaussotaa kyllä nimitettiin myös kansalaissodaksi. Yksisilmäisiä vanhempani eivät olleet. Kirjahyllyssä oli myös Linnan Täällä pohjan tähden alla, jonka luin nähtyäni tv-elokuvan jo ennen kansakouluun menoa. Akseli Koskela oli Sankari. Myöhemmin räätäli Halme kohosi vielä suuremmaksi esikuvaksi. Koin silloin koko aiheen hyvin ristiriitaiseksi: punakapinan syyt olivat ymmärrettävät ja oikeat, mutta valkoisten voitto takasi varmuudella itsenäisyyden. Siinä oli pienen ihmisen pää sekaisin, koska musta ja valkoinen menivät sekaisin. Kesti vielä pitkään ennen kuin ymmärsin absoluuttisten, lopullisten totuuksien olessaolon mahdottomuuden.

Lapsisotilaat ovat nykyaikaisenkin sodan yksi kauheimmista ilmiöistä. Maailma on joskus niin ruma.

"Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin, jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin..." Ja rummut pärisee.